Mä oon taas lontoossa. Ollut kolme viikkoa ja pari päivää ja perhe on ihan mukava ja paikka kiva mutta sattuu. Sattuu niin kovin paljon.
Mun lempparipoika jäi Suomeen, vaihdettiin hyvästeiksi surullisia suudelmia joissa oli hitunen toivoa ja vuodatin niin monta kyyneltä viimeisenä iltana. Haaveilen vaan niistä turvallisista haleista ja siitä, kun toinen ottaa kädestä niin sydän pysähtyy sekunniksi ja maailmassa on taas kaikki kohdallaan. Edes vähän aikaa.
Täällä mulla ei ole enää kavereita ja uusien etsiminen on ihan oikeasti rankkaa. Teen 11-tuntisia työpäiviä ja itken iltaisin itseni uneen. Ikävästä ja henkisestä & fyysisestä väsymyksestä. Odotan lasten koulujen alkamista syyskuussa ja että nään mun lempihymyn ja saan lomittaa mun sormet toisen omiin. Ehkä silloin oon taas kokonainen.
Oon niin rikki enkä tiedä mitä ajatella tai missä pitäis olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti